Ensimmäinen haaste - pilssivedet

Minulla on isän lisäksi ikävä huolettomia päiviä varustajan tyttärenä. Tajuan oikeastaan vasta nyt,  kuinka huolettomia kesät - ja erityisesti talvet - ennen olivatkaan. Meidän muiden ei tarvinnut uhrata ajatustakaan sille, pysyykö Puhois pinnalla. Isä huolehti kaikesta. Senkin ymmärrän vasta nyt, kuinka vähän kaikkina näinä vuosina olenkaan osallistunut laivan kunnossapitoon. Olen kyllä tehnyt ajoittain pitkiäkin päiviä emäntänä ja kansimiehenä, mutta muuten en juuri mitään. Suorastaan hävettää. Ja nyt kun laiva on minun ja sisareni Elinan vastuulla, haasteet tuntuvat kaikin puolin... no, isoilta. Kunpa perheessä edes olisi koulutusta tai työkokemusta, joka tarjoaisi jotain pohjaa. Mutta ei. Kotimaisen kirjallisuuden laitoksella, Sibelius-Akatemiassa tai Argentiinan suurlähetystössä ei varsinaisesti opi höyrylaivalla tarvittavia taitoja.

Ihmiset pitävät yleensä selvänä, että puurunko aiheuttaa paljon työtä ja vaivaa. Puulaivat tuppaavat muun muassa vuotamaan. Itselleen tyypilliseen tapaan isä kuitenkin vain huiskaisi kädellä ja kehui kaikille, että ihme juttu, kun Puhois ei vuoda yhtään! Nyt noin puolen vuoden kokemuksen tuomalla rintaäänellä voin todeta, että se pitää paikkaansa - osittain, kesällä ja keskitalvella. Jäiden lähdön aikaan tilanne on toinen ja laiva vuotaa kuin seula. Pilssivesien välillä suorastaan hysteeriseksikin yltynyt tarkkailu onkin ollut ensimmäinen kosketuksemme varustajan arkeen. Emmekä mitenkään olisi selvinneet viime talvesta ilman konemestareiden Kalle Vasaran, Kapo Silvennoisen ja Mikko Mannisen arvokasta apua. Kiitos! Ihan kohta täytyy alkaa kehittää ensi syksyksi ja talveksi jotain ratkaisua. Hyviä ideoita otetaan vastaan.

Nyt näyttää hyvältä!